INT. PUKUHUONE - ILTA
Kit on viimeinen jäljellä, yhä peliasussa, nappulakengät toisessa kädessä. Hän seisoo valmentajan ja oven välissä.
Mä sanon nopeasti, sun pitää lukita kenttä. Mä en tule elokuussa takaisin. Halusin sanoa suoraan enkä siinä ryhmäjutussa, koska sä oot ollut mulle reilu, enkä mä aio hoitaa tätä peukkuemojilla.
Ei se johdu vaihtopenkistä. Mä tiedän, että sä ajattelet niin. Kaksi kautta, neljä kertaa avauksessa, nekin kaikki silloin kun Ollielta poistettiin viisaudenhampaat. Mä oon hyväksynyt sen, että mä oon se, joka hoitaa sen lämmittelyn. Mä opin siinä hyväksi. Mä näen sen mielialan siitä, miten se ottaa pallon kiinni.
Se on Sam. Mun veli. Se on yksitoista. Se valittiin tiistaina alle kaksitoistavuotiaiden joukkueeseen, ja mä olin paikalla kun kirje tuli, ja katoin kun isä luki sen. Se teki sen jutun. Sen pienen nyökkäyksen. Ja sitten, että 'No niin. Hankitaan sulle kunnon hanskat.' Se lause. Niin se alkoi mullakin. Kunnon hanskat, sitten harjoitteet puutarhassa, sitten sunnuntain telkkarimatsi taukonapin kanssa, sitten kotimatka kun olin päästänyt yhden sisään. Neljäkymmentä minuuttia. Ei radiota.
Sam ei tiedä siitä vielä mitään. Se luulee vain saaneensa peliasun. Niiden pelit on lauantaisin kymmeneltä, samaan aikaan kuin meidän, puiston toisella puolella. Mä en voi olla kahdessa paikassa, ja mä valitsen sivurajan. Mä seison toisella puolella kuin isä ja taputan kun Sam hakee pallon verkosta, niin että edes yksi ääni tekee niin. Sillä pitäisi olla yksi.
Siinä se. Sun ei tarvitse sanoa mitään. Pidä hanskat, seuranhan ne on muutenkin. Ollie tarvitsee jonkun uuden, joka osaa lukea sitä. Sano, että katsoo sen vasenta kättä.