INT. ETEINEN - YÖ
Ruth sulkee ulko-oven perässään mahdollisimman hiljaa. Hänen miehensä on pimeässä portailla, puhelimen näyttö valaisee tämän kättä. Ruth nostaa kätensä ennen kuin mies ehtii valokatkaisijalle.
Älä laita kattovaloa. Anna olla. Mä tiedän, että sä näit mut. Ei sun tarvitse seistä noin, puhelin kädessä, niin kuin sä olisit soittamassa jollekin. Kenelle sä soittaisit?
Maaliskuusta asti. Useimpina öinä. En joka yö. Kun talo hiljenee, mä meen istumaan autoon. Pihatielle. En mä mee mihinkään. Tää sun pitää kuulla. Mä en koskaan käynnistä sitä. Käännän avainta just sen verran, että radio menee päälle, ja siellä on kanava, joka lukee veneille säätiedotusta koko yön. Mies lukee tuulennopeuksia paikoista, joihin mä en koskaan mene. Ja mä istun siinä.
Neljäkymmentä minuuttia. Tunnin. Sitten mä tuun sisään ja laitan jalat sun puolelle, ja sä sanot unissasi 'missä sä olit', ja mä sanon 'vessassa'.
Sä haluat tietää, mikä on vialla. Ei mikään oo vialla. Sitä mä en saa sua ymmärtämään. Mä oon etsinyt sitä, mikä on vialla. Se et oo sä. Eikä tytöt. Se on se, että aamulla puoli seitsemästä asti joku sanoo koko ajan 'äiti' tai 'ootko nähnyt' tai 'voitko sä vaan'. Ja auto on tän talon ainoa huone, jonka ovea kukaan ei löydä.
Älä ota avaimia. Mä näen, että sä mietit niitä avaimia.
Mene takaisin nukkumaan, jos haluat. Tai. Takapenkillä on peitto, futisvaatteiden alla. Sä voisit ottaa sen. Sä voisit istua pelkääjän paikalle sanomatta mitään, ja me voitaisiin kuunnella, missä tänä yönä tuulee.
Mä meen ensin. Älä lukitse ovea meidän perässä.