Lokki: Nina Zaretšnajan monologi

Minä olen lokki... Ei se. Minä olen näyttelijä. No niin! Ja hänkin on täällä... No niin... Ei se mitään... Niin... Hän ei uskonut teatteriin, nauroi koko ajan minun unelmilleni, ja vähitellen minäkin lakkasin uskomasta ja menetin rohkeuteni... Ja sitten vielä rakkauden huolet, mustasukkaisuus, jatkuva pelko pienen puolesta... Minusta tuli pikkumainen, mitätön, minä näyttelin järjettömästi... En tiennyt, mitä tehdä käsilläni, en osannut seistä näyttämöllä, en hallinnut ääntäni. Te ette ymmärrä sitä tilaa, kun tuntee näyttelevänsä kauheasti.

Minä olen lokki. Ei, ei se... Muistatteko, te ammuitte lokin? Sattumalta tuli ihminen, näki sen ja tuhosi sen, kun ei ollut muutakaan tekemistä... Aihe lyhyeen novelliin... Ei se ole sitä...

Mistä minä puhuinkaan?.. Minä puhun näyttämöstä. Nyt en ole enää sellainen... Olen jo oikea näyttelijä, minä näyttelen nautinnolla, haltioissani, minä huumaannun näyttämöllä ja tunnen olevani kaunis. Ja nyt, kun asun täällä, minä kävelen koko ajan, kävelen ja ajattelen, ajattelen ja tunnen, kuinka sieluni voimat kasvavat päivä päivältä... Minä tiedän nyt, ymmärrän, Kostja, että meidän työssämme, aivan sama näyttelemmekö näyttämöllä vai kirjoitammeko, tärkeintä ei ole maine, ei loisto, ei se, mistä minä haaveilin, vaan kyky kestää. Osaa kantaa ristisi ja usko. Minä uskon, eikä minuun satu niin paljon, ja kun ajattelen kutsumustani, en pelkää elämää.