Hamlet: Olla vai olla olematta

Olla vai olla olematta: se on kysymys. Onko jalompaa kärsiä mielessään raivoavan onnen linkokivet ja nuolet vai tarttua aseisiin vaivojen merta vastaan ja vastustamalla lopettaa ne? Kuolla, nukkua, ei muuta; ja unella sanoa, että lopetamme sydämen tuskan ja ne tuhannet luonnolliset iskut, jotka liha saa perinnökseen: se on täyttymys, jota hartaasti toivoa. Kuolla, nukkua. Nukkua, ehkä nähdä unta... siinäpä se kompastuskivi, sillä mitä unia siinä kuoleman unessa tulee, kun olemme ravistaneet yltämme tämän kuolevaisen hälinän, se pysäyttää meidät. Siinä se seikka, joka tekee kurjuudesta näin pitkäikäisen.

Sillä kuka kestäisi ajan ruoskat ja pilkan, sortajan vääryyden, ylpeän ylenkatseen, torjutun rakkauden tuskat, lain hitauden, virkavallan röyhkeyden ja ne potkut, jotka kärsivällinen ansio saa arvottomilta, kun voisi itse kuitata tilinsä paljaalla tikarilla? Kuka kantaisi taakkoja, ähkisi ja hikoilisi väsyneen elämän alla, ellei pelko jostakin kuoleman jälkeen, siitä tutkimattomasta maasta, jonka rajoilta ei yksikään matkamies palaa, hämmentäisi tahtoa ja saisi meidät mieluummin kantamaan vaivat, jotka meillä on, kuin pakenemaan toisiin, joita emme tunne?

Näin omatunto tekee meistä kaikista pelkureita, ja näin päättäväisyyden luontainen hehku sairastuu ajatuksen kalvakkaan varjon alla, ja suurta painoa ja merkitystä kantavat yritykset kääntävät tästä syystä virtansa vinoon ja menettävät teon nimen.